Luonnollinen mutta kipeä hidaste
Cp-vammani on jo melko luonnollinen osa elämääni, ainakin fyysisellä tasolla. Olen siis tottunut siihen, että en pääsekään joka paikkaan. Kynnykset ja portaat on yleensä jollain tavalla ylitettävissä. Kun yhteispeli ja yhteistyö avustajan tai jonkun muun kanssa toimii. Hankalista paikoista ja tilanteista selviää yleensä kun on kekseliäisyyttä ja huumoria matkassa. Minun kohdalla vaikeus on ehkä siinä, että pää pysyy kasassa. On siis vaikea hyväksyä sitä, että olen käytännössä jatkuvasti riippuvainen toisista ihmisistä. Saan kyllä päättää ja tehdä itse asioita, mutta tarvitsen melkein kaikessa apua, niin arjessa kuin työssäkin. Työkään ei valitettavasti ole vammaisten kohdalla mikään itsestäänselvyys. Itse olen kokenut, että joudun etsimällä etsimään paikkaa tässä yhteiskunnassa, kun en halua olla ihminen joka saa tulonsa pelkästään eläkkeestä. Tosin aivan liian moni luulee että vammaiset nostaa pelkkää eläkettä ja tyytyy makaamaan laakereilla. Monet haluaisivat kuitenkin päinvastoin a