Erilaisuuden valot ja varjot

Hei taas! Tässä vaihteeksi vähän kevyempää asiaa kesästä.  Ei lämmin luita riko ja ei mitään uutta auringon alla. Nämä sanonnat ovat nyt mielessä, kun kesä on kukkeimmillaan ja lämpö helteinen, melkeinpä tukala. Voisin humoristisesti todeta, että aivot sulavat eikä ajatus kulje. Tämä lienee tuttu tunne myös monelle muulle. Onneksi lämpö ei tosiaan riko luita, mutta pitkään jatkuva helle ja suorastaan polttava auringonpaiste vie voimat, ja tekee olon raukeaksi eikä oikein jaksa mitään, ellei ole ihan pakko. Tie jätskikioskille tulee kuin huomaamatta tutuksi ja tukka hiestä kiharaksi. Siksi olen kesäisin ulkona mieluiten silloin, kun aurinko paistaa ja vähän tuuleskelee, sillä kesä tuo tullessaan paitsi muuttolinnut niin myös vapauden tunteen. Silloin pääsen niin halutessani yksin ulos ja liikenteeseen ilman talveen ja pakkaseen liittyvää kerrospukeutumista. Kesäisin voin myös ajella ihan itsekseni ilman avustajaa ulkona pelkäämättä, että on liukasta tai jään kiinni esimerkiksi huonost

Naisena oleminen ei ole ruusuilla tanssimista, sen olen matkan varrella oppinut. Ei se varmaan ole helppoa kenellekkään, mutta vammaisuus tuo siihen oman varjonsa. Toisaalta myös sen valtavan elämän kirjon arjen ja ajatusten ylle. Arki on toivottavasti toimivaa monen muunkin vammaisen kuin minun kohdalla tällä hetkellä. Tällainen tilanne ei suinkaan ole automaatio, sillä meiltä vaaditaan paljon. Tässä tilanteessa paljon tarkoittaa rohkeutta päästää toinen, usein aluksi täysin vieras ihminen lähelle, jotta esimerkiksi minä saan liikuntavammaisena tarvitsemani avun. Tämä ei ole ollut itselleni mikään helppo nakki purtavaksi, etenkään silloin kun tulin murrosikään ja aloin kasvaa aikuiseksi naiseksi. Naiseuttani minun oli aluksi vaikea hyväksyä, sillä häpesin pyöristyviä muotojani ja pikkuhiljaa kasvavia rintojani. Ylipäätään häpesin sitä, että kehoni ja ruumiinrakenteeni oli muutos vaiheessa. Sehän tarkoitti nimittäin painonnousua. Näistä asioista sain nuorempana kuulla, koska tarvitsin