Erilaisuuden valot ja varjot

Hei taas kaikki pitkästä aikaa! Näin kesän korvalla meillä monilla saattaa olla juhlia tai ainakin tulevaisuudensuunnitelmia ja unelmia joita lähtee askel askeleelta tavoittelemaan. En kuitenkaan osallistu tähän juhlahumuun kirjoittamalla pumpulinkevyttä tekstiä onnesta ja siitä, miten hohdokasta valmistuminen on. Sen sijaan haluan kertoa ihan vain pääsykokeesta, siitä päivästä ja sen tuomista rehellisistä ajatuksista.  Pääsykoepäivän sarastaessa minua ei oikeastaan jännittänyt lainkaan. Jännitys alkoi vasta myöhemmin kun huomasin että henkilökortti oli vanhentunut ja aloin kaivamaan passia laatikon kätköistä, sekä allekirjoittaessani todistusta avustajan esteettömyydestä toimia apunani pääsykokeessa. Aamun kommellukset eivät jääneet siihen sillä taksi oli ymmärrettävistä syistä myöhässä ja matkan varrella oli kylläkin etukäteen tiedossa oleva tietyömaa, joka hidasti pääsykokeeseen saapumista. Pääsimme kuitenkin onnellisesti pääsykokeeseen ja löysimme meille varatun esteettömän tilan.

 Tänään tuli todistettua ettei erilainen elämä ole aina tylsää, eikä sitä samaa "harmaata" arkea päivästä toiseen. Tuli myös kumottua väite siitä ettei tämän päivän ihmiset enää auta hädässä olevaa. Vaan "veljeä ei jätetä "meininki on vielä kokemukseni mukaan kovastikin voimissaan. Olin nimittäin aamulla vähän väsähtänyt, joten ajattelin että lähden pitkästä aikaa sähköpyörätuolilla lenkille kun ei tupruta taivaan täydeltä lunta eikä ole kova pakkanen vaan oikein hyvä ulkoilusää. Talvikelillä sähköpyörätuolilla liikkumiseen liittyy kuitenkin aina omat hauskuutensa, niissä ei nimittäin ole talvirenkaita joten liukkaus aina välillä yllättää ja niin kävi nytkin. Liukkaus ja lumisokeus yhdistettynä tarkoitti tänään sitä että löysin itseni useaan otteeseen lumipenkoista tai ainakin läheltä. Lenkin varrelta löytyi muitakin yllätyksiä näin pyörätuolilla liikkujan näkökulmasta. Nimittäin auraamatta jääneet tienpätkät ja lumen ja jään alla olevat yllättävät kolot ja lumipati

Hei taas!  Tässä pitkästä aikaa, näin joulun alla ajatuksia, erilaisuudesta runon muodossa. Toivon että tämä runo herättää ajatuksia siitä, että meillä jokaisella on omat lahjat tähän elämään, joka meille on annettu.Meillä erilaisillakin ihmisillä on oma tarkoitus ja merkitys tässä maailmassa, vaikka me ei itse sitä aina huomata. Alla siis runo; Joulun alla:  Joulun alla,  tonttu hiipii ullakolla,  sen on vaikea olla.  Mielessä vain ajatus,  olen täysi nolla,  en täytä ihmislasten toiveita,  halutulla tavalla,  se toteaa nolona haluaisi itsekin hyödyksi olla.  Joulun alla,  tonttu hiipii ullakolla,  pohtii surullisena,  on minulla lahjoja,  ne vain erilaisia,  eikä kelpaa sellaisena.  Pitäisi olla uutta ja hienoa,  tai ainakin muotti valmiina,   minkä mukaan edetä,  muuten on asiat huonolla tolalla Joulun alla,  tonttu hiiipii ullakolla,  alkaa hiljaa huokailla,  ihmislasten toiveet ylimitoitettuja,  vaatimusten taso,  todella korkea,  niin paljon,  on muuttunut maailma,  hyvin hektist

Hei taas! Näin syksyn tullessa aina mietin kaikenlaista, niin mennyttä kuin tulevaa elämää. Puntaroin niin omia, kuin toisten odotuksia. Itse elämää vammaisen näkökulmasta kohta 32 vuotta katselleena, näen edelleen ennakkoluuloja ja oletuksia siitä, millaisia vammaiset ovat, tai millaista elämää he elävät. Kynttilän liekki on minulle asia, joka saa minut yleenä rentoutumaan ja rauhoittumaan, jos mielenpäällä on asioita, olivatpa ne sitten iloisia tai surullisia. Kynttilän rauhoittava liekki auttaa minua silloin kun ahdistaa, se jostain nostaa pintaan syvimpiä, kipeimpiä ja kätkettyjäkin tunteita, jotka minä siinä kynttilän liekkiä katsellessa päästän joskus ihan huomaamattakin ulos. Välillä itkien ja välillä nauraen.  Näissä usein tunnelmallisissa ja tunteikkaissa hetkissä huomaan, miten monet tunteet, kuten ilo, suru ja kaipaus kulkevat käsi kädessä. Alla runo kaipauksen liekki. Se kertoo asioista, joita itse kaipaan ja ikävöin/suren.  Liekki kynttilän,  toi tullessaan,   kaipauksen j

Hei taas! Tässä vaihteeksi vähän kevyempää asiaa kesästä.  Ei lämmin luita riko ja ei mitään uutta auringon alla. Nämä sanonnat ovat nyt mielessä, kun kesä on kukkeimmillaan ja lämpö helteinen, melkeinpä tukala. Voisin humoristisesti todeta, että aivot sulavat eikä ajatus kulje. Tämä lienee tuttu tunne myös monelle muulle. Onneksi lämpö ei tosiaan riko luita, mutta pitkään jatkuva helle ja suorastaan polttava auringonpaiste vie voimat, ja tekee olon raukeaksi eikä oikein jaksa mitään, ellei ole ihan pakko. Tie jätskikioskille tulee kuin huomaamatta tutuksi ja tukka hiestä kiharaksi. Siksi olen kesäisin ulkona mieluiten silloin, kun aurinko paistaa ja vähän tuuleskelee, sillä kesä tuo tullessaan paitsi muuttolinnut niin myös vapauden tunteen. Silloin pääsen niin halutessani yksin ulos ja liikenteeseen ilman talveen ja pakkaseen liittyvää kerrospukeutumista. Kesäisin voin myös ajella ihan itsekseni ilman avustajaa ulkona pelkäämättä, että on liukasta tai jään kiinni esimerkiksi huonost

Naisena oleminen ei ole ruusuilla tanssimista, sen olen matkan varrella oppinut. Ei se varmaan ole helppoa kenellekkään, mutta vammaisuus tuo siihen oman varjonsa. Toisaalta myös sen valtavan elämän kirjon arjen ja ajatusten ylle. Arki on toivottavasti toimivaa monen muunkin vammaisen kuin minun kohdalla tällä hetkellä. Tällainen tilanne ei suinkaan ole automaatio, sillä meiltä vaaditaan paljon. Tässä tilanteessa paljon tarkoittaa rohkeutta päästää toinen, usein aluksi täysin vieras ihminen lähelle, jotta esimerkiksi minä saan liikuntavammaisena tarvitsemani avun. Tämä ei ole ollut itselleni mikään helppo nakki purtavaksi, etenkään silloin kun tulin murrosikään ja aloin kasvaa aikuiseksi naiseksi. Naiseuttani minun oli aluksi vaikea hyväksyä, sillä häpesin pyöristyviä muotojani ja pikkuhiljaa kasvavia rintojani. Ylipäätään häpesin sitä, että kehoni ja ruumiinrakenteeni oli muutos vaiheessa. Sehän tarkoitti nimittäin painonnousua. Näistä asioista sain nuorempana kuulla, koska tarvitsin