Luonnollinen mutta kipeä hidaste

 Cp-vammani on jo melko luonnollinen osa elämääni, ainakin fyysisellä tasolla. Olen siis tottunut siihen, että en pääsekään joka paikkaan. Kynnykset ja portaat on yleensä jollain tavalla ylitettävissä. Kun yhteispeli ja yhteistyö avustajan tai jonkun muun kanssa toimii. Hankalista paikoista ja tilanteista selviää yleensä kun on kekseliäisyyttä ja huumoria matkassa.

Minun kohdalla vaikeus on ehkä siinä, että pää pysyy kasassa. On siis vaikea hyväksyä sitä, että olen käytännössä jatkuvasti riippuvainen toisista ihmisistä. Saan kyllä päättää ja tehdä itse asioita, mutta tarvitsen melkein kaikessa apua, niin arjessa kuin työssäkin.

Työkään ei valitettavasti ole vammaisten kohdalla mikään itsestäänselvyys. Itse olen kokenut, että joudun etsimällä etsimään paikkaa tässä yhteiskunnassa, kun en halua olla ihminen joka saa tulonsa pelkästään eläkkeestä. Tosin aivan liian moni luulee että vammaiset nostaa pelkkää eläkettä ja tyytyy makaamaan laakereilla. Monet haluaisivat kuitenkin päinvastoin ansaita elantonsa oikealla työllä ja näin he haluavat tuoda esille kykynsä ja mahdollisuutensa työmarkkinoilla.

Oma kokemus on, että meidän työnteko on harvoin mutkatonta ja on harvinaista että se ylipäätään onnistuu. Sillä joudumme lähes aina tasapainoilemaan Kelan tukien ja mahdollisen työstä tulevan palkan kanssa menettämättä kuitenkaan eläkettä turvaamaan sitä niin sanottua varmaa ja pysyvää toimeentuloa. Sillä todellisuudessa kokopäiväinen työ on harvoille ja valituille vammaisille mahdollista. Itse haluaisin tehdä oikeita töitä tavallisten ihmisten parissa, mutta samalla tiedostan kipeästi sen että pystyn vain osapäivätyöhön, mikä on todella kova pala. Sillä haluaisin ilman muuta olla yksi niistä vastuunkantajista tässä yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa siinä missä muutkin.

Toisaalta olen monen ihmisen työnantaja ja sitä kautta omalta osaltani tuottava yksilö jo nyt. Olisikin hyvä jos työnantajuuden pystyisi jossain vaiheessa kääntämään vain positiiviseksi asiaksi mitä se ei nyt ole. Osin siksi koen olevani välillä kuin palapelin palanen, joka ei kuulu joukkoon, eikä sovi mihinkään.

Cp-vammani on siis yhtä aikaa luonnollinen mutta kipeä hidaste.

💚 mursu

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohdiskelua pääskokeesta ja työelämästä

Jotain puuttuu

Tänään maanantaina