Naisena oleminen ei ole ruusuilla tanssimista

Naisena oleminen ei ole ruusuilla tanssimista, sen olen matkan varrella oppinut. Ei se varmaan ole helppoa kenellekkään, mutta vammaisuus tuo siihen oman varjonsa. Toisaalta myös sen valtavan elämän kirjon arjen ja ajatusten ylle.

Arki on toivottavasti toimivaa monen muunkin vammaisen kuin minun kohdalla tällä hetkellä. Tällainen tilanne ei suinkaan ole automaatio, sillä meiltä vaaditaan paljon. Tässä tilanteessa paljon tarkoittaa rohkeutta päästää toinen, usein aluksi täysin vieras ihminen lähelle, jotta esimerkiksi minä saan liikuntavammaisena tarvitsemani avun. Tämä ei ole ollut itselleni mikään helppo nakki purtavaksi, etenkään silloin kun tulin murrosikään ja aloin kasvaa aikuiseksi naiseksi.

Naiseuttani minun oli aluksi vaikea hyväksyä, sillä häpesin pyöristyviä muotojani ja pikkuhiljaa kasvavia rintojani. Ylipäätään häpesin sitä, että kehoni ja ruumiinrakenteeni oli muutos vaiheessa. Sehän tarkoitti nimittäin painonnousua. Näistä asioista sain nuorempana kuulla, koska tarvitsin ja tarvitsen edelleen apua, niin fyysisissä, kuin intiimeissäkin jutuissa. Muistan nuoruudesta muun muassa sellaisen vaiheen, jolloin en halunnut käydä vapaaehtoisesti suihkussa, sillä häpesin itseäni niin paljon uudessa kehossani.  Toiseksi koin olevani taakka ja rasite auttajilleni silloin, koska avuntarpeeni oli niin suurta ja vei muilta paljon aikaa.  

Näistä edellä mainituista syistä avun pyytäminen oli murrosiässä välillä erityisen hankalaa. Nykyäänkin teen tietyt arjen askareet yksin, jotta saan säilyttää edes osan itsenäisyydestäni, mainittakoon nyt vaikka pyykkikoneen täyttö ja kynsien lyhentäminen pureskelemalla, (huono tapa, mutta toimii😅.) Toki tuo pyykkikoneen täyttö vie minulta enemmän aikaa kuin avustajalta, mutta teen sen ilomielin itse, koska pystyn siihen. Silloin minulle tulee tunne, että elämässäni on asioita, joista selviän ilman avustajaa ja olen siis muutakin kuin pelkkä "vihannes" ja rasite sekä ihmisille, että yhteiskunnalle.

Toki avustaja on tavallaan minun "arjen sankari", sillä ilman heitä arki ei pyörisi tai elämästä tulisi aika yksitoikkoista. Sekin on totta, että minun sanotaan olevan niin reipas, ahkera ja yritteliäs ihminen ja pääsääntöisesti näin ehkä onkin. Silti uskon, että meillä jokaisella, myös minulla, on oma niinsanottu "musta maailma", johon ei kaikkia päästetä. Siellä ei tarvitse jaksaa eikä olla vahva, vaan saa antaa tunteiden tulla ja mennä. Itsellä nousee tuolloin ankaria riittämättömyyden tunteita sekä itseä, että muita kohtaan. Ajattelen silloin etten kelpaa kenellekkään ihmisenä saati naisena, vaan kehokin tuntuu jonkun toisen omaisuudelta, sillä joudun olemaan auki ja "tilivelvollinen" useille ihmisille, kuten lääkäreille milloin mistäkin asiasta ja yleensä kerta toisensa jälkeen. Tämä tuntuu nyt erityisen pahalta, koska en voi synnyttää ja olla äiti, enkä voi siis täyttää naiselle osoitettua tehtävää lisääntymistä ajatellen. 

Toisin sanoen kun en voi saada lapsia, en ole myöskään tuottelias kansalainen ja uuden elämän alkuun saattaja. Tämä tosiseikka on ollut tähän astisen elämän suurin suru, ja tulee sitä aina olemaan. Siitä huolimatta yritän olla peruspositiivinen ja saan päättää miten arkeani hoidan ja miten elämääni vietän. Vielä kirsikkana kakun päällä se, että voin päättää kenen kanssa sitä teen. 

💚mursu