Jotain puuttuu

 Hei pitkästä aikaa!

Tähän syksyyn on mahtunut paljon touhua, tohinaa ja koulua. Sekä erilaisten ajatusten muhinaa, kun välillä kirjoitan, niin, että kynä sauhuaa. Onneksi en ole ainoa, jolta sen asian suhteen joskus ruuvi päästä putoaa.😂

Anteeksi oli minulla teille oikeaakin asiaa. Kaiken touhun ja tohinan keskellä tuntuu nimittäin aina vain siltä, että jotain puuttuu. Se ihan oikeasti turhauttaa kun, elämällä ei ole selkeää merkitystä ja kiintopistettä, jota kohti kulkea. Kyselen usein Itseltäni, kenen vuoksi tätä elämää oikein elän.

Tiedän, Käyn koulua, kirjoitan runoja, tätä blogia ja kolumneja. Mutta edelleen elämästä puuttuu Kipinä. On edelleen aamuja jolloin ei jaksaisi herätä, vaan tekee mieli vain vetää peitto korviin ja itkeä.😭

Suru on sitkeää lajia se osaa ottaa takapakkia, silloin tarvitsen lohduttavaa syliä. Tuolloin ei kaipaa sanoja, saati lauseita :Onhan sinulla sisarusten lapsia.

Se on tosiasia mutta se ei poista kipua, tyhjän sylin tunnetta ja oman lapsen kaipuuta vammasta huolimatta..

Ikävä sanoa ääneen, mutta sanonpa kuitenkin. Tässä Yhteiskunnassa on paljon vammaisia ja muuten erilaisia ihmisiä, jotka haluaisivat olla vanhempia, mutta eivät pysty siihen joko terveydellisistä tai yhteiskunnan ennakkoluuloista ja oletuksista johtuen.

Sitä olen usein suuren surun ja prosessin aikana miettinyt että miksi Yhteiskunta on rakennettu sellaiseksi että vain tietyn normin täyttävät ihmiset ovat niin sanottuja "normaaleja". Mikä ja kuka sitten on normaali? Kaikilla ihmisillä on, tai ainakin pitäisi olla itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo. Kenelläkään meistä ei silti ole mahdollisuutta saada kaikkea. Tätä on edelleen äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Jotenkin minusta nyt tätä kirjoittaessa tuntuu että surenkin paitsi lapsettomuutta, niin myös erilaista elämääni. En ole vielä löytänyt sellaista muottia johon minä erilaisena mutta omana itsenäni mahtuisin. En ole sinut oman sisäisen minäni kanssa mutta jospa sekin aika vielä koittaisi.🙂

Tässäpä tämän syksyn ajatuksia

💚Mursu