Ajatuksia lapsuudesta

Lapsena liikuntavamma oli minulle sinänsä luonnollinen asia. Muistankin sen, että melko pitkään ajattelin oppivani vielä joskus kävelemään. Toki minulla oli jo pienenä pyörätuoleja ja muita apuvälineitä kuten kävelyteline ja mahalauta joilla kävelin ympäritaloa ja sanan varsinaisessa merkityksessä ryömin lattioita pitkin. 

Minulla ja sisaruksilla oli myös yhteisiä lääkäri- ja kotileikkejä, joissa luonnollisesti vammastani johtuen olin hoidettava. Kotileikeissä sain usein olla myös äiti. Minulla oli myös muiden lasten tavoin oma mielikuvitushenkilö, jonka nimi oli Selma. Keskustelin hänen hänen kanssaan päivittäin ja huutelin hänen nimeään kellarin pyykkitupaan, jossa hän asui. 

Olin pienenä myös hyvin tarkka siitä, kuka minulle laittaa vaatteet päälle kun en itse niitä saanut. Välillä ja aika useinkin olin myös itsepäinen, enkä halunnut käyttää minulle tarkoitettuja apuvälineitä, ihan niin kuin ei kaikki muutkaan lapset tee asioita joita vanhemmat haluaisivat heidän tekevän. Toisaalta myös muistelen että tein asioita hyvinkin uutterasti jos vain itse halusin, kuten kokeilin sänkyyn menoa itsenäisesti. Olin muutenkin kiinnostunut esimerkiksi siivoamisesta, jos minulla vain oli tarvittava apu lähellä. Toisaalta en tykännyt tehdä asioita jos minua niin sanotusti "kytättiin" liikaa. 

Koen että olisin jo pienenä tarvinnut ihmisen, joka on minua varten ja tulee tarvittaessa auttamaan. Valitettavan usein minut kuitenkin jätettiin yksin yrittämään uusia asioita kuten itsenäistä sänkyyn menoa. Se taas teki minusta uhkarohkean jolloin otin riskejä, eikä vältytty vauhdilta tai vaarallisilta tilanteilta, tästä johtuen minusta tuli varovainen. Varovaisuuden vuoksi lakkasin tekemästä ja yrittämästä uusia asioita, joka ei välttämättä sitten ollut niin hyvä juttu.

Lapsuuttani varjostivat vamman vuoksi pitkät sairaalareissut ja leikkaukset ja raastava koti-ikävä. Aina kun vanhemmat tulivat minua sairaalaan katsomaan alkoi kauhea itku, jolle en osaa antaa selitystä tänäkään päivänä. Nyt aikuisena luulen sen olleen paitsi yksinäisyyttä myös hylätyksi tulemisen pelkoa tai syliin kaipuuta. Näin siitäkin huolimatta että isäni oli ajoittain mukana sairaalassa.  Nämä sairaalareissut olivat luullakseni vanhemmilleni paitsi haaste niin ajoittain rasite kun oli muitakin lapsia ja muut työt hoidettavana siinä samalla. 

Sairaalareissuista huolimatta, muistan lapsuudesta paljon aurinkoisia ja lämpimiä kesäpäiviä, jolloin minulla ei ollut huolen häivää. Silloin muistan ajatelleeni, että olisipa elämä aina tällaista!

💚llä Mursu