Osallisena "oravanpyörässä"?

 Tänään pohdin jälleen tätä mutkaista elämänpolkua ja siihen usein liittyvää tunnetta, että olemme "oravanpyörässä". Viime aikoina mieleen on jostain syystä noussut kysymykset ihmisten osallisuudesta omassa elämässään, olivatpa he sitten vammaisia tai niin sanotusti "normaaleja" ihmisiä. 😉

 Tähän mainitsemaani osallisuuteen liittyy paljon muitakin termejä, kuten vapaus, vastuu, oikeus ja velvollisuudet. Ihmisillä on oikeus ja vapaus elää oman näköistä elämää, mutta siitä huolimatta on hyvä muistaa, että meillä on vapauden lisäksi vastuita ja velvollisuuksia. Vastuu ja velvollisuus huolehtia muista ihmisistä ympärillämme, niin työssä kuin arjessakin. 

Valotan tätä asiaa omasta näkökulmasta runon muodossa:

Hukun suruun

Hukun suruun, pukeudun tummaan pukuun. Haluaisin kai eksyä sumuun,
kun ei ole ollut mahdollisuutta onnen huntuun, eikä sen suomaan juhlahumuun.

Hukun suruun, ajatukset ei riitä nyt muuhun, kuin itseen ja elämään.
Mitä kaikkea joudun kestämään, nytkin aika paljon peittämään. 
Opinko omilla siivilläni koskaan lentämään?

Hukun suruun, vastaan myöntävästi jokaiseen kutsuun, se sattuu joka ainoaan luuhun,
on totuttu hymyilevään suuhun, mihinkäs muuhun? 

Hukun suruun, olenko asettanut itse itselleni kahleen? Se tuo pohtimisen aiheen,
olenko luonut itse paineen. Toisaalta niskassani on moninaiset vaateet,
odotukset ja ihanteet.

Hukun suruun, syynä lienee asenteet ja yhteiskunnan rakenteet.
Tunnistan "isoveljen" valvovan katseen, se peittää usein alleen,
hakkaan päätä silti seinään, en halua että kaikki samasta muotista tehdään,
ja tiettyyn lokeroon viedään.

Hukun suruun, tyytyväinen olisin, jos jokainen löytäisi osallisuuden kohteen.
Nyt esitän huuli vapisten toiveen, saamme olla itsenäisen Suomen kansalainen,
meillä on mahdollisuus vapauteen, se tuo mukanaan velvoitteen, 
otan esimerkkinä koronarokotteen, muillakin kuin sinulla on halu onneen,
ethän siirrä tuskaa tietäen toiseen, yhtä arvokkaaseen ihmiseen.

Hukun suruun, löydänkö itse suunnan kulkuun?
Vai hyppäänkö suureen saappaaseen, pudotakseni todellisuuteen karvaaseen, 
unelmani ovat suuria toteutuakseen. 
Pitikö edes uskoa, että pystyn kaikkeen? Parempi palata "harmaaseen arkeen".
Joku muu tietää parhaiten, mitä osaan ja tarvitsen.

Hukun suruun, pystynkö tähän juttuun? Pala meinaa juuttua kurkkuun, 
olen käärinyt itseni selviytyjän huntuun, kyyneleiden määrä ei kuulu tänään arkeen,
ja elämäni kulkuun, toisin oli ennen, jouduin silloin usein liemeen.

Hukun suruun, sain yhden jos toisenkin paheksuvan katseen, herkän ihmisen maineen,
kärsin siitä niin, tunsin sisälläni itsesyytöksen laineen.
Pääsenkö koskaan yli tämän vaikean vaiheen? On se nyt hiipunut, ehkä muutaman asteen.
Taidan esittää valheen, nyt herkkyyteni ei näy päälle päin, vaan patoan sisälleni kaiken.

Hukun suruun, nyt olisi tarpeen löytää se kuulluttamani oma ääni,
elämään ja arkeen, muiden mielipiteet joutaa korpeen. Näin se vain on, 
saisin kai vihdoin elämästä otteen, löytäisin ehkä myös ilon kohteen, 
ainakin rannalla lauloi joutsen.  

Tällaisin ajatuksin tällä kertaa.

💛mursu 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Naisena oleminen ei ole ruusuilla tanssimista

Kevät koittaa pian