Kaipauksen liekki

Hei taas!

Näin syksyn tullessa aina mietin kaikenlaista, niin mennyttä kuin tulevaa elämää. Puntaroin niin omia, kuin toisten odotuksia. Itse elämää vammaisen näkökulmasta kohta 32 vuotta katselleena, näen edelleen ennakkoluuloja ja oletuksia siitä, millaisia vammaiset ovat, tai millaista elämää he elävät.

Kynttilän liekki on minulle asia, joka saa minut yleenä rentoutumaan ja rauhoittumaan, jos mielenpäällä on asioita, olivatpa ne sitten iloisia tai surullisia. Kynttilän rauhoittava liekki auttaa minua silloin kun ahdistaa, se jostain nostaa pintaan syvimpiä, kipeimpiä ja kätkettyjäkin tunteita, jotka minä siinä kynttilän liekkiä katsellessa päästän joskus ihan huomaamattakin ulos. Välillä itkien ja välillä nauraen. 

Näissä usein tunnelmallisissa ja tunteikkaissa hetkissä huomaan, miten monet tunteet, kuten ilo, suru ja kaipaus kulkevat käsi kädessä. Alla runo kaipauksen liekki. Se kertoo asioista, joita itse kaipaan ja ikävöin/suren.

 Liekki kynttilän,

 toi tullessaan,

  kaipauksen ja ikävän.

 Tunnen sinun sydämessäni elävän,

 haluaisin kuitenkin enemmän,

 sylin täydemmän. 

 Sylin,

 rakkautta tulvillaan,

 iloa maailmaan.

 Toinen toistemme sydämiä valloittamaan,

 metkuja opettelemaan, ja leikkiä laskemaan,

 aarteita etsimään,

 elämän ihmeitä jakamaan. 

Tätä kaikkea ikävöin kanssasi,

 poikani Heikki. 

Olisi niin mukava tehdä se retki,

 kaipaan sinua lähes joka hetki.

  Elämästä puuttuu valo.

 Mistä jatkamisen tahto?

 jäljellä vain suorittamisen taito.

 Sydämessä ikävä ja kaipaus riipaisevan aito.

Aito, 

mutta hiljainen kaipaus. 

Haluaisin olla äiti,

 tai edes ihminen.

 Nyt en edes itselleni riitä,

 eikä kukaan minua kiitä,

 sellaisena kuin olen. 

Vaan pitäisi olla, 

aivan  toinen,

 opiskeleva tai työssäkäyvä,

 "normaali" ihminen,

 siis  kunnon kansalainen.

 Eikä suinkaan muista,

 "palvelijoista" riippuvainen. 

Riippuvainen olen,

 toisten avusta kyllä,

 mutta eivät he kaikkea puolestani tee.

 Sillä arki meidän suunnitelmien mukaan etenee,

 ja avustajan työ kevenee, '

kun itse laitan pyykit koneeseen, 

kauppalistan päässäni usein valmiiksi mietin,

 ja ruokaa yhdessä toisen kanssa,

 aina jostain  kehittelen.

Kehittelen aina tekemisen, 

tai arki askareen,

 se pitää päässä järjen,

 kun hukun arvostuksen puutteeseen,

 ja väsyn siihen nuhteeseen, 

etten mitään tee, 

vaikka osallistun kaikkeen mahdolliseen,

 ja jos voimat ja jaksaminen riittää,

 monesti yli odotusten ja toiveiden.

Toiveiden lista ei suurin,

 silloin tällöin pyyteettömän arvostuksen haluaisin,

 vaikka hieman erilaista arkea elänkin,

 ja kyseenalaisia ratkaisuja tekisin.

 Koen, minullakin tulisi olla mahdollisuus erehdyksiin.

 Sillä ei tämän  kaiken keskellä jaksa,

 jos on kuin nuoli jatkuviin syytöksiin.

Syytöksiin vievä tie on kestämätön,

 sen sijaan tarvitsisin aina väliin,

 halauksen ja syliin,

 jossa saisin olla ihminen,

 varustettuna kaikenlaisin ajatuksin ja tuntein.

 En jaksaisi olla aina se vahvin,

 joka nielee toisten kiukun ja harmin.

 Tässä herkkyydessä lienee Ihmisyyden avain,'

 sellainen "enkeli ' on, kotimme vieraista parhain.

Hyvää syksyä ja tunnelmallisia hetkiä teille joko kynttilän tai takkatulen ääressä.

💛 mursu