Erilaisuuden valot ja varjot

 Tänään pohdin jälleen tätä mutkaista elämänpolkua ja siihen usein liittyvää tunnetta, että olemme "oravanpyörässä". Viime aikoina mieleen on jostain syystä noussut kysymykset ihmisten osallisuudesta omassa elämässään, olivatpa he sitten vammaisia tai niin sanotusti "normaaleja" ihmisiä. 😉  Tähän mainitsemaani osallisuuteen liittyy paljon muitakin termejä, kuten vapaus, vastuu, oikeus ja velvollisuudet. Ihmisillä on oikeus ja vapaus elää oman näköistä elämää, mutta siitä huolimatta on hyvä muistaa, että meillä on vapauden lisäksi vastuita ja velvollisuuksia. Vastuu ja velvollisuus huolehtia muista ihmisistä ympärillämme, niin työssä kuin arjessakin.  Valotan tätä asiaa omasta näkökulmasta runon muodossa: Hukun suruun Hukun suruun, pukeudun tummaan pukuun. Haluaisin kai eksyä sumuun, kun ei ole ollut mahdollisuutta onnen huntuun, eikä sen suomaan juhlahumuun. Hukun suruun, ajatukset ei riitä nyt muuhun, kuin itseen ja elämään. Mitä kaikkea joudun kestämään, nytkin a...

 Näin vuoden alkajaisiksi olen pohtinut kysymystä siitä, elänkö oman näköistä elämää. Olen tähän asti ajatellut, että nyt elämä on rattoisaa, kun on oma talo pään päällä ja perustarpeet kunnossa. Se tuo iloa, kun arki pyörii ja on asioita, joita pystyn itse tekemään siitäkin huolimatta, että elämä tuntuu välillä suorittamiselta.  Joka tapauksessa on mahtava tunne, kun vammastani huolimatta saan itse pyykit pestyä ja jauhelihan paistettua ruokaa tehtäessä. Itsenäistyminen ja ensimmäiseen omaan kämppään muutto oli minulle aikanaan iso ponnistus. Siinä oli monenlaisia mutkia matkassa, sillä ajatus muutosta ei saanut kaikilta osin vastakaikua, vaan jouduin repimään itseni niin sanotusti irti "napanuorasta".  Taustalla itsenäistymisen vastenmielisyyteen oli varmaankin huoli ja pelko siitä, että joudun vanhainkotiin ja koulut jää käymättä. No kuitenkin, plakkarissa on tällä hetkellä valkolakki ja useita avoimen yliopiston opintoja eri aineista, kuten kasvatustieteistä ja erityi...

 Hei pitkästä aikaa!  Joulu on ainakin yleisesti ottaen ilon, valon ja rauhan juhla. Joulua vietetään perinteisesti perheen, ystävien ja sukulaisten kesken ja yhdessä ollen. Jouluna annetaan ja saadaan lahjoja, ne ja joulutunnelma tuovat parhaimmillaan iloa, nautintoa ja vaihtelua arkeen.  Muistan kuitenkin myös niitä vuosia, jolloin joulu on tuonut mukanaan pohjattoman yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen. Koin tuota yksinäisyyttä siitäkin huolimatta, että minulla oli perhettä, ystäviä ja ihmisiä ympärillä. Olin tuolloin murrosiässä ja pohdin erilaisuutta sekä sitä, miksi olen vammainen. Silloin tajuntaani iski ensimmäisen kerran tieto, että elämässäni on olemassa rajoitteita, jotka vaikuttavat tulevaisuuteeni sekä ammatinvalintaan, sekä muihin haaveisiin. Muistan yhä sen musertavan tunteen, kun katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että en ole muiden sisarusteni tavalla "normaali". Siksi minua välillä vieläkin ahdistaa näin joulun alla. Koin joulukiireiden keskellä, ...

 Cp-vammani on jo melko luonnollinen osa elämääni, ainakin fyysisellä tasolla. Olen siis tottunut siihen, että en pääsekään joka paikkaan. Kynnykset ja portaat on yleensä jollain tavalla ylitettävissä. Kun yhteispeli ja yhteistyö avustajan tai jonkun muun kanssa toimii. Hankalista paikoista ja tilanteista selviää yleensä kun on kekseliäisyyttä ja huumoria matkassa. Minun kohdalla vaikeus on ehkä siinä, että pää pysyy kasassa. On siis vaikea hyväksyä sitä, että olen käytännössä jatkuvasti riippuvainen toisista ihmisistä. Saan kyllä päättää ja tehdä itse asioita, mutta tarvitsen melkein kaikessa apua, niin arjessa kuin työssäkin. Työkään ei valitettavasti ole vammaisten kohdalla mikään itsestäänselvyys. Itse olen kokenut, että joudun etsimällä etsimään paikkaa tässä yhteiskunnassa, kun en halua olla ihminen joka saa tulonsa pelkästään eläkkeestä. Tosin aivan liian moni luulee että vammaiset nostaa pelkkää eläkettä ja tyytyy makaamaan laakereilla. Monet haluaisivat kuitenkin päinvasto...

Hei taas ja omenan tuoksuisia terveisiä! Muuttuneesta kouluarjesta huolimatta voi keittää vaikka omenasosetta. No todellisuudessa tällaiseen ei yleensä ole aikaa. Kun olen erilaisuuteni vuoksi lähes aina toisten avun varassa.  Koulun alkamisen myötä sain/jouduin anomaan lisää avustajatunteja, jotta koulu ja arki sen rinnalla ylipäätään pyörii riittävän hyvin. Koulun ja työn yhdistäminen henkilökohtaisen avun tarpeeseen on hankalampi juttu, koska nämä avustajatunnit on aina rajalliset, niitä ei myönnetä rajattomasti. Siitä syystä olen tänä syksynä koulun ja opiskelun alkamisen myötä joutunut pohtimaan sitä, miten aika riittää kouluarjen lisäksi myös tavallisen arjen pyörittämiseen ja siihen, että pyykit tulee pestyä, kaupassa käytyä sekä ruoka laitettua kun itsenäistymisen myötä äiti ei ole ollut kotona ruokaa koulupäivän jälkeen laittamassa, vaan olen itse kaikesta vastuussa. Näin siitäkin huolimatta, että se tapahtuu avustajan kanssa yhteistyössä. Mutta en tästä huolimatta halua v...

 Hei pitkästä aikaa!  Nyt kerron lyhyesti koulutaipaleesta lapsena ja myöhemminkin. Lisäksi heitän muutamia ajatuksia, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Kuten koulukiusaaminen ja se, miten erilaisuuteni on koulumaailmassa kohdattu. Nykyhetkeen ja ajatuksiin palaan lopuksi runon muodossa. Lapsuudessa kuljin sisarusten kanssa kouluun. Säällä kuin säällä he työnsivät minua pyörätuolilla jopa pakkasella ja umpihangessa. Halusin mennä sisarusten kanssa yhdessä, kun koulu oli  aluksi vain pienen matkan päässä. Tosin välillä "kynnettiin" ojia kun sisarukset innostuivat juoksemaan. Joka tapauksessa hauskaa oli ja asenne yleensä kohdallaan. Olin silloin ja olen edelleen jääräpää😂. Koulun aloitus ja opiskelu oli pääsääntöisesti mukavaa. Etenkin silloin, jos kouluavustajan kanssa tuli hyvin toimeen, aina ei näin ollut. Ala-asteella koulun esteellisyys ei ollut ongelma. Mutta kun siirryimme isompaan kouluun kylälle. Jouduin  erilaisuuteni vuoksi kohtaamaan kiusaamista...

Lapsena liikuntavamma oli minulle sinänsä luonnollinen asia. Muistankin sen, että melko pitkään ajattelin oppivani vielä joskus kävelemään. Toki minulla oli jo pienenä pyörätuoleja ja muita apuvälineitä kuten kävelyteline ja mahalauta joilla kävelin ympäritaloa ja sanan varsinaisessa merkityksessä ryömin lattioita pitkin.  Minulla ja sisaruksilla oli myös yhteisiä lääkäri- ja kotileikkejä, joissa luonnollisesti vammastani johtuen olin hoidettava. Kotileikeissä sain usein olla myös äiti. Minulla oli myös muiden lasten tavoin oma mielikuvitushenkilö, jonka nimi oli Selma. Keskustelin hänen hänen kanssaan päivittäin ja huutelin hänen nimeään kellarin pyykkitupaan, jossa hän asui.  Olin pienenä myös hyvin tarkka siitä, kuka minulle laittaa vaatteet päälle kun en itse niitä saanut. Välillä ja aika useinkin olin myös itsepäinen, enkä halunnut käyttää minulle tarkoitettuja apuvälineitä, ihan niin kuin ei kaikki muutkaan lapset tee asioita joita vanhemmat haluaisivat heidän tekevän. T...